Polku hiihtäjästä valmentajaksi ja huoltajaksi

Ensimmäinen muistikuvani Haukkavuoresta on 90-luvun alusta. Tuolloin latupohjan tilalla kasvoi metsää ja muistan, kun mentiin äidin ja pikkuveljien kanssa katsomaan, kun isä raivasi puita tulevan ulkoilureitistön urilta. Tässä kohtaa on ehkä hyvä mainita, että asuin lapsuuteni alle 500m päässä Haukkavuoresta, mikä saattoi vaikuttaa harrastusvalintaani. Seuraava hiihtoon ja Haukkavuoreen liittyvä muistikuva on n. 8-vuotiaana hiihdetyt kilpailut ja samoihin aikoihin aloitettu hiihtokoulu, jossa mm. edelleen toiminnassa mukana oleva Tauno Hellsten, tuttavallisemmin Tane, oli ryhmäni vakio-ohjaajia. Harjoittelu osattiin tuolloinkin ottaa rennosti ja välillä mm. pysähdyttiin kuuntelemaan, mikä lintu puun latvassa pitää konserttiaan. Kilpailuissa lähettäjänä toimi kukas muukaan kuin Lehtilän Lauri ja hiihtojaoston puheenjohtajan hommaa hoiti jo tuolloin ansiokkaasti Veikko.

30 vuotta myöhemmin hiihto ja Haukkavuori kuuluvat elämääni edelleen lähes viikoittain - milloin valmennushommissa hiihtokoulussa, leireillä tai kisahuoltajana, milloin erinäisissä talkoo- tai muihin hiihtojaoston toimintaan liittyvissä tehtävissä.

Mitä kaikkea tuohon 30 vuoteen sitten on mahtunut?

Hiihtokoululaisena ja skiteamiläisenä olin yli 10 vuotta. Mieleen on jäänyt mm. Säkylän Huovinrinteelle suuntautuneet sunnuntaipatikat suppaharjoituksineen – palautuseväät haettiin tietysti Sotkusta. Rullahiihtämässä kävimme Alastaron moottoriradalla, pelasimme vo2max-treeninä ultimatea suolla ja osallistuimme vanhempiemme mukana itsekin talkoisiin mm. B.R.Oiler oy:n broilerihalleja täyttäen. Leirithän ne oli niitä parhaita. Niitä pidettiin mm. Ahvenanmaalla, Saariselällä, Vampulassa, Himoksella, Ylläksellä ja tietysti myös Haukkavuoressa. Kilpailuita tuli kierrettyä satoja niin piirikunnallisella kuin
kansallisellakin tasolla. Kisareissuilta on kaapillinen palkintoja, kansiollinen lehtileikkeitä ja tuloksia, sekä valtava määrä mukavia muistoja. Kerran otin Hyvinkäällä kansallisissa kisoissa vahingossa Torikan Matin sukset ja Matti joutui hiihtämään oman kisansa minun huomattavasti lyhyemmillä suksilla – Matti voitti sarjansa ja minä hävisin voittajalle 0,2 sekuntia. Tuolloinkin muuten kisa-, ym. reissut taitettiin Matka-Niinimäen autoilla.

Kilpaileminen päättyi 20-vuotiaana osittain terveysmurheisiin, osittain myös ei-niin-kilpailuhenkiseen luonteeseeni. Tätä ennen 16-19-vuotiaana olin käynyt hiihdon ohjaajakoulutuksen ja 1., sekä 2. tason valmentajakoulutukset ja ohjannut nuorempia harjoituksissa ja leireillä. Näin oli luontevaa hypätä kilpailijan roolista valmentajan rooliin. Leirejä pidettiin tuohon aikaan Kojolan Laurin ja hiihtokoulun rehtori Jyrkin kanssa 3-4 kertaa vuodessa. Myöhemmin saatiin leiriohjaajiksi mukaan myös mm. Marika ja muita satunnaisempia vierailijoita. Kaikenlaista hauskaa kommellusta ja mukavia muistoja olisi niiltäkin
ajoilta vähintään yhden blogikirjoituksen verran. Muutama vähän hiljaisempi vuosi osaltani oli omien lasten syntymien aikoihin, mutta onnekseni hekin ovat innostuneet hiihdosta niin, että harrastukseni jatkuu nyt myös huoltajan roolissa.

Minusta hienoin asia tässä harrastuksessa onkin juuri se, miten harrastus voi säilyä mukana käytännössä
koko elämän ajan – se vaan muuttaa muotoaan. Hiihdon kautta olen saanut paljon hyviä ystäviä, joiden
kanssa pidetään edelleen yhtä. Hyvänä esimerkkinä mm. viime pääsiäisenä tehty yhteislenkki
Haukkavuoren laduilla 20 vuoden takaisen skiteamin kanssa tai se, että kahteen parhaimmista ystävistäni
olen tutustunut hiihtokoulussa. Nykyisistä hiihtojaoston aktiiveista näkyy hyvin harrastuksen jatkuminen
läpi elämän ja sukupolvelta toiselle, Saari-Salosen porukasta on mukana jo 3. polvi. Jotain mukaansatempaavaa ja koukuttavaa tässä hommassa on pakko olla – onhan mm. Tane ja Veikko pyörineet näissä ympyröissä n. 40 vuotta. Parina viime talvena pienimpien ryhmän ohjaajana on ollut hieno huomata, miten moni lasten vanhemmista on innolla mukana itsekin. Tämä tosiaan on parhaimmillaan koko perheen harrastus, josta voi saada valtavan paljon. Tähän loppuun onkin hyvä todeta, että hiihtoharrastus on antanut minulle hurjan paljon, mutta ottanut vain yhden lenkkarin – kiitos sen kuuluisan suoultimaten.

-Suvi